En ryhdy tässä nyt teatterikriitikoksi. Kirjoituksia näytelmästä on netissä niin paljon. Katso vaikka suosikkikulttuurisaittini Skenet. Lainaan tähän myös HS:n Suna Vuorea. "Parhaillaan Q-teatterissa esitettävä Kaspar Hauser on julistettu sukupolvinäytelmäksi ja jonkinlaiseksi teatterin hipsterimanifestiksi. Ei vähiten siksi, että tekijät itse markkinoivat esitystään Y-sukupolven tarinana. Aiheensa puolesta Kaspar Hauser onkin sitä: ironisesti virittynyt katsaus näköalattomaan puberteettiin jämähtäneisiin kolmekymppisiin."
Kerron oikeastaan ajatuksistani teatterista. Suurena elokuvan kuluttajana ja rakastajana, teatteria ihailen sen ainutlaatuisen kaksisuuntaisuuden takia. Se kun näyttelijä katsoo juuri sinua ja puhuu juuri sinulle, tapahtuu vain teatterissa. He ovat olemassa sinulle niin lähellä, ettet voi jäädä vaille puhuttelevuutta. Tämä siis hyvissä teattereissa ja niissä näytelmissä, jotka muodostuvat "suuriksi". Vaikka laitosteatterit ovat monella tapaa arvokkaita, niin kyllä itse löydän "suuret" näytelmät Q-teatterista, Ryhmäteatterista tai Komista. Toki poikkeuksiakin on.
Yleensä käyn teatterissa ystävien kanssa. Se vaatii aina vähän säätöä, sillä päivän löytäminen on haasteellista. Nyt päräytin hankkia lipun vain itselleni. Olin ensimmäistä kertaa teatterissa yksin. En halunnut missata tätä näytelmää enkä jaksanut säätää. Suosittelen. Oli muuten mielenkiintoista todeta paikalla, että normiteatteriväen (lue keski-ikäiset kulttuuritädit ja -sedät) sijasta teatterin valtasi 18-30-vuotiaat. Raikasta. Istuin siellä sitten kahden poikani ikäisen kundin välissä ja katselin kohtauksia, jotka muistuttivat minua osittain pojastani.
Ja kyllä Eero Ritala katsoi minua, ainakin minusta tuntui siltä. Kiitos siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti